Mitä muuta voisit tehdä, kuin varoitella liftaavaa naista?

Liftasin tänä kesänä neljä viikkoa Balkanilla ystäväni kanssa. Ennen matkaan lähtoä ja sen aikana kuulimme lukemattomia kertoja erään ohjeen, jonka kaksi muotoa kuuluvat näin: olkaa sitten varovaisia / kaksi naista matkustamassa yksin, teidän täytyy olla todella varovaisia.

Neuvo on hupsu ja hyödytön. Harvat matkustavat ilman varovaisuutta. Matkustat sitten junalla, lentokoneella tai liftaamalla, yleensä pidät huolta siitä että tunnet olosi turvalliseksi, pidät läheisesi mukanasi ja arvoesineetkin tallessa. Mutta tässä ohjeessa ei taidakaan olla kysymys tavallisesta varovaisuudesta, vaan jostain muusta. Siitä, mikä naisia ilman miesseuraa uhkaa – ei ryöstö, huijaus tai eksyminen, vaan raiskaus.

Kaiken varoittelun jälkeen aloin huolestua. En niinkään siitä, että kohtaisin matkallani raiskauksen uhkaa, vaan siitä, että jos niin todella tapahtuisi, en saisi keneltäkään tukea, vaan minut nujerrettaisiin paasaamalla liiallisesta riskinotosta, kuten vielä hetki sitten oli ansiokasta mittailla raiskauksen uhrin hameenhelmaa. Ikään kuin olisin astumassa maailmaan, jossa luovutan kaikki omat oikeuteni pois ja jossa väkivalta todella katsottaisiin itse kerjätyksi. (Kannattaa muuten lukea myös tämä teksti).

Keskustelimme asiasta ystäväni kanssa, purkaaksemme ärsyyntymistämme ja rauhoittaaksemme hermojamme. Huomasimme, että varoitteluun ja raiskauksella pelotteluun liittyy eräs hallitseva piirre: ymmärtämättömyys siitä, ettei vieraan ihmisen autoon nousemisella joudu täysin toisen ihmisen hallintaan. Itse asiassa siitä hetkestä kun auto pysähtyy tien viereen, alkaa neuvottelu: mihin menet, montako kilometriä, onko sieltä hyvä jatkaa sinne minne me olemme menossa? Jos kyydissä on jotain epäilyttävää, siitä voi kieltäytyä esimerkiksi sanomalla kiitos ei, odotamme toista kyytiä.

En väitä, etteikö liftaaminen jännittäisi. Varsinkin yksin ollessa olen alkuun usein hermostunut. Mutta kuten muissakin ihmisten välisissä tilanteissa, hermostumiseen auttaa tutustuminen. Ihmiset kertovat yleensä mielellään itsestään ja se luo luottamusta. Olen myös huomannut, että kerron lähes aina mihin olen menossa ja kuka minua odottaa. Näin kiedomme itsemme suurempaan ihmisten verkostoon ja annamme ymmärtää, että en ole irrallinen, vaan jonnekin odotettu ja se, että minulle sattuisi jotain, ei jää pimentoon. Jos jotain, tällaiset pienet keinot auttavat ainakin minua vähentämään pelkoa, sillä pelokkaana matkustaminen on ilotonta ja kauheaa.

Pointtini on, että satunnaista väkivaltaa satunnaisille toisille haluavia ihmisiä on todella harvassa. Liftarin raiskausvaaran olettamisessa onkin näkemykseni mukaan ennemmin kyse siitä, että tuntematon tilanne seksualisoidaan. Mikä erottaa kimppakyydin liftimatkasta? Raha. Koska liftari ei maksa kuskilleen, ilmaan jää tyhjä tila, odotus siitä, että jotenkin ilmainen kyyti on korvattava. Tällaisissa epäselvissä tilanteissa ihmisten ajatukset tuppaavat ohjautumaan seksiin ja sitä kautta seksuaalisen väkivallan uhkaan erityisessä oletetussa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän rakenteessa, jossa mieskuski on uhka liftaavalle naiselle.

Joskus kuskeilla on sama odotus. He olettavat, että saavat sinusta seuraa muuhunkin kuin matkan ajaksi, puhuvat esimerkiksi ulkonäöstäsi sävyyn, joka tuntuu häiritsevältä tai jopa kysyvät seksiä. Vaikka tilanteet ovat ahdistavia ja ärsyttäviä, en kuitenkaan näe, että niissä olisi kyse raiskauksen uhasta. Ero pyytämisen ja toisen ihmisen väkivaltaisen kohtelemisen välillä on suuri. Raiskaus ei nimittäin ole seksiä, vaan väkivaltaa. Liftauskeskustelussa näen tämän usein unohtuvan.

Sen lisäksi uskallan melko huoletta väittää, että kaikki naiset ovat tottuneet häirintään tavalla tai toisella ja heillä on olemassa keinoja ja tapoja vastata siihen sekä päästä ikävistä tapahtumista lopulta yli. Minua on esimerkiksi kopeloitu töissä, kadulla, baarissa ja bileissä, enkä silti ole ajatellut lopettaa niissä käymistä. En tietenkään tarkoita, että näin saisi olla tai että olisin oman härintäni kanssa ollut kylmänviileä ja peloton. Tarkoitan sitä, että ratkaisu ei voi olla naisten liikkumatilan rajoittaminen.

Siksi minulla on kaksi käytännöllistä vinkkiä heille, jotka haluavat raikastaa suhtautumistaan liftaaviin naisiin: jos olet itse autoileva nainen ja haluat luoda liftaaville naisille turvallisempaa tilaa, tarjoa kyyti. Balkanin matkan aikana kuudestakymmenestä kyydistämme kolmessa autossa oli pelkkiä naisia, seitsemässä naisia ja miehiä ja viidessäkymmenessä pelkkiä miehiä. Suhdetta olisi tilaa tasapainottaa.

Toinen vinkkini on kaikille. Sen sijaan, että kehotat liftaavaa naista olemaan varovainen, voit käyttää tätä melko samankaltaista, mutta lopulta hyvin erisisältöistä toivotusta: turvallista matkaa!

Mainokset

Kuukausipalkasta ja muista työttömän arvoista

Valmistumisen jälkeen tuttavapiiriini ilmestyi uusi keskustelunaihe: miten hiton vaikeaa on löytää työtä. Facebook-fiidi alkoi sylkeä uutisia työttömyydestä ja pätkätyöstä, ohjeita videohakemuksen tuunaamiseen ja kertomuksia siitä, miten työttömyys on syvä tragedia.

Samaan aikaan iskivät vastaan hallituksen uudet suunnitelmat te-keskuksen puhutteluista kolmen kuukauden välein, palkattoman työkokeilun pakkovastaanottamisesta, ammattisuojan nopeasta poistumisesta ja työn pakollisesta vastaanottamisesta yhä kauempaa.

Ennen valmistumista oli aikaa tehdä sitä minkä koen omimmaksi tilakseni: ihmisyyden ja yhteiskunnan ymmärtämistä, tuntemista ja ajattelemista. Piti kasvaa ihmisenä ja muodostaa arvojaan ja ajatuksiaan kriittisesti. Yllättäen arvoille ei ollutkaan enää tilaa – jotakin kuviteltua työttömien joukkoa tuntui yhdistävän vain mahdollisuus olla rahaa ja halu tehdä siitä siivu myös itselleen.

Kerron teille nyt jotain shokeeraavaa: rahan tuottaminen ei paljoa kiinnosta. Eikä sen työn löytyminen ole niin vaikeaa, vaan vaikeaa on löytää mielekästä työtä. On elettävä päivästä toiseen olemisentuskansa kanssa. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, joka hetkinen kysymys on: miksi olen valmis elämään ja minkälainen työ palvelee elämänhaluani?

Siksi väitän: tässä maailmassa työttömyys ei välttämättä ole tragedia. Tragedia on joutua uhraamaan se, minkä kokee arvokkaaksi tehdäkseen palkkatyötä järjestelmän nimiin. Se kamppailu koskettaa meistä jokaista niin kauan kun inhimillisyyden elinehtoja kuristetaan.

Äkkiseltään mieleen tulee kolme tapaa, jolla henkilökohtaiset arvot voivat asettua työntekoa vastaan. Joko koko työ tuntuu mielettömältä, alipalkatulta ja yleisesti hyödyttömältä. Siltä minusta tuntuu puhelinmyynti. Toisena vaihtoehtona työ itsessään tuntuu kiinnostavalta, mutta työtä tarjoavan yrityksen tai instituution toimintatapa sotii omaa etiikkaa vastaan. Esimerkiksi viestintätyö Stora Enson maakaupoista olisi tällaista.

Kolmantena vaihtoehtona työ on tärkeää, mielekästä ja palvelee omien arvojen toteuttamista, mutta säästökuurit ja resurssien karsiminen tekee työn kunnollisesta suorittamisesta mahdotonta, joissain tapauksissa jopa riskialtista. Sosiaali- ja terveysalojen työntekijät tuntevat sen kenties karuimmin nahoissaan. Kumpi on itsen kannalta ja inhimillisesti enää parempaa: tehdä työtä, joka on muuttunut resurssien puutteessa mahdottomaksi ja ottaa vastuulleen mahdollisesti katastrofaalisesti päättyvät hoito- ja asiakassuhteet vai jättäytyä pois silläkin riskillä, että kukaan ei tee edes sitä vähää mihin vielä pystytään. Teetkö sen mitä annetuilla rajoilla voit, vai jäätkö pois, koska koet ettei työsi ole enää eettisesti kestävää. Siinäpä pulma.

Esimerkkejä ei ole vaikeaa keksiä. Työskenteletkö Maahanmuuttovirastossa, joka pakkopalauttaa Irakiin, vaikka toisaalta voit omalta osaltasi auttaa ihmisiä pääsemään turvaan? Ylessä, jossa toimittajan sitoutumistasi tiedonvälittämiseen rajoitetaan, vaikka se tarjoaa resurssit laajaan tiedonvälitykseen tärkeiksi kokemistasi aiheista? Terveydenhuoltojärjestelmässä, jossa yksityistämisen seurauksena toisilla ei ole enää varaa tarvitsemaansa hoitoon, vaikka olet sitoutunut hoitamaan ihmisten terveyttä heidän taustaansa katsomatta?

En elä missään utopiassa. Aina meidän on punnittava se, mitä haittaa kenties tuotamme yleisten tai yksityisten hyötyjen nimissä. Mutta ajat ovat uudet ja talouskurin juustohöylä höylää. Tämän tasapainolaudan päällä seisoskellen haluan esittää, ettei palkkatyö ole totuus. Inhimillisyyttä edistääksemme meidän tulee rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset voivat tehdä työtään arvonsa vakaasti sen takana.

Sen vuoksi on ymmärrettävä, että työttömyys, sikäli kun se ymmärretään palkkatyöstä poissaolona, voi joskus olla ihmiselle aktiivinen vaihtoehto. Sillä kysymys on pitkälti siitä, minkälaista työtä teet ja minkä eteen. Silloin kun työskentelemme poissa palkkatyön sfääristä, kotityön, hoivan tai vaikkapa tällaisen blogikirjoittelun äärellä, emme tuota rahaa tai palvele tuotantotaloutta, vaan kenties jopa pyrimme horjuttamaan sen pakkolakeja.

Eikä tässä maailmassa yksikään työtön tuillaan herroiksi elele. Elintasosta joutuu tinkimään radikaalisti, kun tilille ei ilmesty säännöllistä kuukausipalkkaa. Palkka onkin se mekanismi, jolla järjestelmästä ei niin vain astuta sivuun. Siksi on arvokasta sinänsä, että luomme yhteiskuntaa, jossa ihmisillä on mahdollisuus tehdä muutakin kuin palkkatyötä valveillaoloajallaan ja nukkuakin toisinaan. Miten tuotamme enää tiedettä, taidetta, kasvamme ihmisinä ja kehitämme elämänfilosofiaa, jos ihmisten kaikki aika menee pienen palkan keräämiseen perustarpeiden tyydyttämistä varten?

Mihin sitten olen itse päätynyt tasapainoillessani? Teen prekaaria osa-aikatyötä pienellä palkalla, koska työ tuntuu itselle tärkeältä. Jää vielä aikaa kirjoitella tällaisia tekstejäkin. Isojen laskujen saapumisen aiheuttama paniikki hellittää onneksi jo helpommin eikä tässä onneksi ole ketään alaikäistä huollettavaa. Pelkään jatkuvasti, että tämäkin pieni hengitysilma viedään pian pois ja kohta kauppaan puhelimessa lehtiä alzheimer-mummoille täyttä työpäivää. Ei tästä siksi miksikään yleiseksi esimerkiksi ole, mutta minulle tämä on mahdollisuus säilyttää itselleni tärkeä ajattelutyön tila mahdollisimman pitkään.

Sillä me ihmiset, meillä on työttömyyden kurimuksessa muitakin arvoja kuin kuukausipalkka. Ainakin niin kauan, kun kykenemme säilyttämään sellaisen yhteiskunnan, jossa niille on tilaa.

Vapaudu parisuhdepakosta!

”Hänellä on ollut epäonnea rakkaudessa”. Niin sanotaan sellaisista ihmisistä kuin minä. En ole onnistunut täyttämään parisuhteideni ansioluetteloa riittävän pitkillä sitoutumisilla tai tarvittavilla rituaalisilla siirtymillä tähän ikään mennessä.

Ystävyyksissä en sen sijaan ole ollut sellainen luuseri, vaan ne ovat kukoistaneet koko elämäni ajan.

Kolmen kympin lähestyessä parisuhteissa epäonnistuminen alkoi kuitenkin kalvaa toden teolla. Olenko epäonnistunut rakkaudessa? Olenko jotenkin perusteellisen vioittunut kun en pysty täyttämään oletusarvoista elämän kulun kaavaa? Kaksikymppisenä se kun on vielä sallittua – se on sitä nuorta aikuisuutta, että asuu kimppakämpissä ja ystävyydet merkkaavat eniten. Se on välivaihetta eikä silloin olla vielä asetuttu aloilleen. Kun välivaiheen vuodet alkoivat tikittää kohti loppuaan, alkoi kurkkua kuristamaan.

Miksi ystävyyksieni syvää rakkautta ei lasketa? Aika paljon tässä on kuitenkin vuosien aikana peilattu itseä muihin, opittu ja opetettu, toivottu, petytty, setvitty ristiriitoja, ajauduttu erilleen ja sitouduttu. Kaikkea sitä  samaa. Parisuhteiden normi on kaltaisilleni ihmisille kauhea taakka, sillä se tukahduttaa näkymättömiin kaikki muut mahdolliset yhteisöllisyyden ja sitoutuneen yhteiselämän muodot. On vaikea olla ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan jos rinnalla puuskuttaa koko ajan parisuhteettomuuden häpeä.

Mikä se normi siis on? Se on pakko kertoa olevansa sinkku tai yksineläjä, vaikka ei eläisi yksin, sillä ainoa muu laskettava muoto on kaksin eläminen. Se on näitä lehtijuttuja siitä, miten pariutumisen rakenteelliset vaikeudet, kuten naisten ja miesten erilaiset koulutustasot, tuottavat yksinäisyyden tragedioita (varsinkin miehille). Se on sitä, ettei koskaan saa avecillista kutsua häihin tai sukujuhliin. Toisin sanoen tilaa omien tärkeiden ihmissuhteiden esittelyyn ei ole olemassa ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Eikä sitä välttämättä sittenkään saa.

En vaan elä yksin tai koe että sinkkuus olisi minulle mitenkään sopiva määritelmä. En varsinkaan samaistu siihen sinkkuuden määritelmään, jossa puolustaudutaan parisuhdenormilta julistamalla itsekseen pärjäämistä ja vastuutonta vapautta. Minä kaipaan muita ihmisiä. Kaipaan sielun- ja elämänkumppaneita rinnalleni. Niitä ystäväni minulle ovat.

Ajatelkaapa sitä mahdollisuutta, että ihmissuhteiden järjestystä eivät ohjailisi normit. Miten loputtomasti voisimme kehitellä uusia, meille sopivia järjestyksiä. Vapaus ei syntyisikään siitä, ettemme sitoudu tai ota vastuuta muista ihmisistä, vaan siitä, että halut ja toiveet toiselle olisivat auki sanoitettuja ja neuvoteltuja. Kaikkea ei myöskään tarvitsisi saada yhdeltä ihmiseltä, niin kuin romanttisen rakkauden satukuvastoista ponnistava parisuhdekäsitys vaatii, vaan useampi ihminen voisi tuoda elämäämme kaipaamiamme asioita.

Parisuhdenormin purkaminen ja lähisuhteiden kirjon laajentaminen helpottaa varmasti myös niitä yksinäisyyden tragedioita, jotka tuntuvat lehtijutuissa koskettavan erityisesti yksin jääviä miehiä. Jospa yksinäisyyteen olisi muitakin ratkaisuvaihtoehtoja kuin yksi nainen?

Ystäväsuhteista puuttuu (usein) tietenkin seksi. Aika harvoin tulee ystävien kanssa oltua niin tiiviissä fyysisessä kontaktissa muutenkaan, että oksitosiiniarvot pysyisivät parhaalla mahdollisella tasolla. Kuitenkin vasta kyettyäni vastustamaan parisuhdepakkoa, ymmärsin, että valinnat eivät ole seksisuhteissakaan mustavalkoisesti joko-tai, seurustellaan tai muuten ei kannata mitään. Niissä suhteissa, joissa on seksiä, voi soveltaa samoja sääntöjä, kuin normivapaissa ystävyyssuhteissa: neuvotellaan siitä, mitä halutaan ja mikä on sopiva sitoutumisen aste. Esimerkiksi näin: pitääkö aina vastata puhelimeen, kuinka usein haluaa nähdä, täytyykö tavata toisen sukulaisia. Siten voi ottaa toisesta vastuuta ja olla läheinen, ilman että täytyy omaksua tyypillinen parisuhteen malli.

Parisuhdenormin rikkominen onkin radikaali yhteiskunnallinen teko, se rikkoo sitä ihmissuhteiden kaavaa johon meidät kulttuurisesti ohjataan ja sitä kautta esimerkiksi sukupuolirooleja. Tiedättehän, henkilökohtainen on poliittista. Ja siksi se on hullun kivuliasta politiikkaa. Meidän ihmissuhteemme, halumme, läheisyytemme ja yksinäisyytemme ovat niin lähellä ja niin arkoja paikkoja, että häpeä sekä epäonnistumisen ja epäkelpouden tunteet hukuttavat helposti alleen ylpeyden siitä, mitä me olemme rakentaneet.

Siksi, pitkän kypsyttelyn jälkeen, tämä teksti. Tämä on tilan ja näkyvyyden ottamista niille hienoille ihmissuhteille, joissa elän. Lähettäkää minulle avecillinen kutsu juhliinne!

 

——————–

ps. Jätin lapsenhankintahaaveet parisuhdemotiivina tietoisesti tästä tekstistä pois. Uskon kuitenkin että lasten hankkiminen parisuhteen ulkopuolella on aivan mahdollista. Siitä voisi kirjoittaa sitten aivan oman tekstinsä.

Minun ruumiini ei ole sinun maa

Opin kansainvälisen politiikan opinnoissani mikä on sotaraiskauksien tarkoitus. Tarkoitus on häpäistä ja hajoittaa yhteisö. Kun raiskaa naiset, saa osoitettua maan sotureille, miehille, ettei heistä ole suojelemaan maataan.

Hyökkääjän kannalta bonusta on, jos raiskauksista syntyy lapsia, sillä silloin häpeä kantaa varmasti sukupolvesta toiseen. Näin ollen naisten puhtaus ja suojeleminen vihollisen verenperinnöltä heijastaa ajatusta koko valtiosta. Naisten ruumiista tulee valtion lihaa: ne penetroimalla osoitetaan että myös valtion maaperä on häpäisty.

Nyt sota suomalaisten naisten lihasta on näköjään alkanut. Ei sillä, että kukaan ulkopuolelta olisi tänne tullut sotimaan. Naisten ruumiista käyvät sotaa kantasuomalaiset miehet.

Ensin alkoivat suututtaa kauhavalaiset, jotka vastustivat vastaanottokeskusta vetoamalla tyttöjensä turvallisuuteen. Kysyttiinkö tytöiltä itseltään jutuissa mitään? Ei tietenkään, tyttöjen tehtävä oli olla hiljaa jossain takana, mielikuvana valkeasta lettipäisestä suomineidosta, jonka puhtauden ja kunnian suojeleminen on vahvempien velvollisuus. Voin vain kuvitella, mitä kylillä puhutaan niistä, jotka haluavat tutustua uusiin tulijoihin. Ihan varmasti antaa niille, huorat.

Sitten tietysti koko kuvio räjähti käsiin. Suojeluhommiin ryhtyivät valkoiset kantasuomalaiset miehet pääministeristä lähtien. MV-lehden lukijakunta ryhtyi kaavailemaan kuolemaa maahanmuuttajille entistä kiihkeämmin samalla kun fantasioivat suvakkiämmien ja vihermädättäjien raiskaamisesta. Kun ne varmasti antaa niille, huorat.

Samaan aikaan kun naisten ruumiista tulee suojeltavaa kansallista omaisuutta, niistä naisista, joiden epäillään haluavan vihollista, tai ainakin suhtautuvan viholliseen liian ystävällismielisesti, tehdään maanpettureita. Heidän koskemattomuutensa takaa maan koskemattomuuden ja he haluavat vapaaehtoisesti heittää sen pois. Pahempaa rikosta saa hakea. Tällä logiikalla syntyy halu raiskata kostoksi ne suvakkihuorat. Heille tulee näyttää, kuka määrää, kuka omistaa ja kenen kunniasta tässä lopulta on kyse.

Tuntuu kuin olisi kansallisesti lukittuna kotiin. Kotona mustasukkainen ja väkivaltainen aviomies tenttaa miksi puhuin kaupan edessä tuntemattoman miehen kanssa. Laskee miksi minulle kesti niin kauan hakea lapset tarhasta ja uhkaa vetävänsä turpaan sitä marketin pihan miestä jos vielä sen jossain näkee.

Mutta arvatkaapa mitä? Meidän ruumiissamme ei ole kyse teidän kunniastanne. Minä kieltäydyn antamasta kehoani teidän harhaisen nationalisminne käyttöön.

Jokaisen tässä maassa ja missä tahansa maailmassa asuvan ihmisen ruumis on vain hänen omansa. Jokainen raiskaus, riippumatta siitä kuka sen teki, on ensisijaisesti uhrin tragedia eikä teillä ole oikeutta rakentaa rasismianne sille. Te ette rakenna viholliskuvianne meidän ruumiimme avulla. Te ette anna meille sääntöjä tai aseta rajoja. Ettekä te kosta niiden puolesta, jotka eivät ole kostoa pyytäneet.

Se, että te lietsotte sotaa kehoillamme, on lähes yhtä törkeää kuin raiskata naisia sodassa osoittaakseen, että on todellakin penetroitunut valtioon. Se on saman kolikon toinen puoli. Te käytätte meitä niin hävyttömästi hyväksenne, että tunnen vain suunnatonta vihaa.

Minulle on ihan sama, menetättekö te kuvitteellisen kotimaanne. Sotikaa keskenänne.

Ihmisarvoa Sipilän tapaan

Miksi mielenosoituksessa huudetaan ”arvokas vanhuus on ihmisoikeus?” Ja miksi täällä väitellään siitä, onko toisilla oikeus puolustaa mielenilmauksessa toimeentuloaan?

Heräsin äskettäin ja ymmärsin, ettei sinisilmäinen uskomukseni kaikkien ihmisten jakamattomaan arvoon perustu mihinkään, mitä ei voitaisi ottaa pois. Sen sijaan, että ihmisen arvo perustuisi hänen yksinkertaiseen olemassoloonsa luonnonlain tavoin, ihmisarvo onkin sopimus. Sopimuksista puolestaan voi halutessaan sanoutua irti. Jos ihmisellä on tarpeeksi valtaa, häikäilemätön mieli ja hierarkkinen arvoasteikko, hän voi luoda yhteiskunnan, jossa toisten ihmisten arvo on pienempi kuin toisten. Tai toisilla ei ole arvoa ollenkaan.

Mikä sopimus ihmisarvosta sitten on – milloin se tehtiin ja kuka sen allekirjoitti puolestamme? Voidaan ajatella, että nimemme on sopimuksen alla, koska satuimme syntymään yhteiskuntaan, joka jatkaa historiassa muodostettua ihmisarvon periaatetta peruspilarinaan. Historian muokkaamasta ihmisarvoajattelusta voidaan nostaa esiin ainakin seuraavat kaksi vahvaa vaikuttajaa.

Yksi perusta löytyy kantilaisesta filosofiasta. Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin määrittelyn mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus ja vapaus olla olemassa ja tavoitella päämääriään niissä rajoissa, joissa se ei loukkaa muiden vastaavaa vapautta. Yhteiskunnassa kaikkien loukkaamattomuutta valvotaan yhdessä, yhdessä muodostetun luottamuksen avulla. Kaikki ovat siis lähtökohtaisesti tasa-arvoisia: kaikilla on sama, jaettu ja yhteinen ihmisarvo.

Toinen kulttuuriamme rakentava ihmisarvonäkökulma on kristillistä perua. Evankelisluterilainen uskonto määrittelee jokaisen ihmisen perimmiltään tasa-arvoiseksi jumalan kuvaksi ja elämän sinällään pyhäksi.

Tämä historiallinen ja kulttuurinen perintö sitoo meitä. Perinteestä irtautuminen ja sopimusten rikkominen on kuitenkin aika helppoa. Voisin tehdä sen vaikka kirjoittamalla näin: ”mielestäni romanikerjäläiset saavat kuolla hankeen”, tai näin: ”on toivottavaa abortoida kaikki kehitysvammaiset sikiöt”.

Noin suorasukaista ihmisarvon kieltämistä katsotaan tietenkin kieroon. Siksi onkin tehokkaampaa tehdä se salakähmäisesti puheen kurssia vaihtamalla. Silloin puhuja ikään kuin unohtaa, että ihmisarvoperiaate vaatii sitä ylläpitäviä konkreettisia toimia ja velvoittaa vallankäyttäjän edistämään toimillaan tasa-arvoa. Sen sijaan puhuja väittää, että valtaapitävän tehtävä on esimerkiksi huolehtia talouden kasvusta.

Näin toimi muun muassa eräs kempeleläinen insinööri asettaessaan kakkaralleen muutaman yhteiskunnallisen elämän osasen. Insinööriltä unohtui, että arvot, sopimukset ja niistä käytävä keskustelu ohjaa myös sitä, mitä kakkaralle kirjataan, eikä sinne demokratiassa saisi nostaa pelkästään omia arvostuksiaan. Unohtui kai myös, että jos talouskasvu mielessään leikkaa säälliseen elämään riittävät tulot osalta kansasta, se saattaa viestiä, etteivät nuo ihmiset ansaitse tasa-arvoista elämää muiden kanssa.

Siksi eläkeläisten täytyy huutaa: jotta voisi puolustaa viimeiseen asti omaa oikeuttaan olla olemassa. Se käy nimittäin luonnolle, kun riveiltä ja rivien väleistä saa kuulla olevansa taakka. Liian hidas, liian vanha, liian nuori, liian väsynyt tai liian kiinnostunut jostain sellaisesta, josta ei varmasti tule uutta Nokiaa. Saattaa tulla sellainen olo, ettei minulla ole samanlaista ihmisarvoa kuin startup-yrittäjällä.

Taistelu ihmisarvon puolesta on tässä ja nyt. On pakko puolustaa sellaisia asioita, jotka eivät näy suoraan valtion kassassa, mutta vahvistavat ihmisyyttämme, auttavat meitä aavistamaan tulevaa, lisäävät ihmisten ja ympäristön hyvinvointia ja avaavat meille uusia, syvempiä tapoja ymmärtää kompleksista maailmaa. On pakko puolustaa sitä, että kaikilla on sama oikeus elää.

Juha Sipilä, sinä et määrittele ihmisarvoamme.

Minä olen rasisti

Olen rakastanut ja rakastan ihmisiä joiden ihonväri poikkeaa omastani.

Olen myös puolihuomaamatta siirtänyt käden laukulleni metrossa kun viereeni on pysähtynyt musta mies. Olen huomannut pelkääväni nähdessäni ensimmäistä kertaa burkhaan pukeutuneen ihmisen. Olen antanut pomoni kutsua ihmisiä neekereiksi, koska pelkäsin menettäväni työpaikkani jos kritisoisin hänen kielenkäyttöään ja asennettaan.

Kun kaikki viisitoista tuhatta ihmistä, minä mukaan lukien, hurrasivat monikulttuurisen Suomen puolesta Kansalaistorilla Meillä on unelma -mielenosoituksessa, tunsin piston sydämessäni. Vaikka olin mielelläni osa avarakatseista ja suvaitsevaa ”meitä”, vastapainoa ”niille”, ahdasmielisille kansallismielisille konservatiiveille, jotka kokevat monikulttuurisuuden uhkana, oloni ei tuntunut täysin rehelliseltä. Hengailenhan kuitenkin kaiken aikani muiden valkonaamojen kanssa, koulussa, kotona ja työpaikoilla.

Siinä missä on tietenkin tärkeää vastustaa rasismia ääneen, on oltava tarkkana sen kanssa, milloin ääneen sanoittaminen muuttuu oman hyvisidentiteetin rakentamiseksi ja itsensä olalle taputtamiseksi. On oltava tarkkana siitä, tapahtuuko äänen avaaminen yhteisessä puistojuhlassa samanmielisten kanssa, vai oikeasti siellä, missä arjen rasismi ilmenee. Umayya Abu-Hanna puhui jo vuosia sitten siitä, miten suomalaista rasismia pitää hiljaa yllä ” […] se akateemisesti koulutettu, liberaali ja kansainvälinen porukka, joka puhuu monikulttuurisuuden tärkeydestä”. Se porukka, joka ei julista valkoista ylivaltaa Facebookissa tai huutele kadulla ohikulkijoille. Me.

Abu-Hannan mukaan suomalainen keskiluokka pitää hiljaa huolen siitä, että maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät pääse nousemaan Suomessa talouden, politiikan tai kulttuurin valta-asemiin. Myös maahanmuuttajataustainen opettaja, poliisi tai kirjaston virkailija on Suomessa harvinaisuus. Samasta asiasta puhuu tällä videolla Harvardista valmistunut Fadumo Dayib, joka ei korkeakoulutuksestaan huolimatta pääse Suomessa eteenpäin hänelle maahanmuuttajana varatusta sairaanhoitajan roolista.

Olisi tietysti hyvä alku, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä väkivaltaa kadulla ihonvärinsä vuoksi. Se ei kuitenkaan riitä. Se ei poista rasismia yhteiskunnastamme. Sitä alitajuista uskomusta ja normia, jonka mukaan valkoinen ihonväri tekee ihmisestä kaikin tavoin muita paremman. Kukaan valkoinen suomalainen ei elä siitä normista irrallaan. Arjen rasismi syntyy niissä tilanteissa, joissa ei-suomalaiset nimet sivuutetaan työpaikkojen rekrytointiprosesseissa, joissa vaihdat kadun puolta illalla kun vastaasi kävelee arabi, joissa kosketan tahtomattani laukkuani metrossa. Normi on meihin sisäänkirjoittautunut ja se elää pienistä eleistämme.

Edes se, että parhaan ystävän, puolison tai kummilapsen iho on eri värinen, ei välttämättä auta. Tuttu ihminen voi erottua yksilöksi ja silti suhde ”kaikkiin muihin” voi toistaa rasistisia eleitä ja erilaisuuden pelkoa. Yksilöiden sijaan asenteemme syntyy ryhmiä koskevista mielikuvista ja tarinoista.

Samaan aikaan olemme osa rakenteellista, institutionalisoitunutta rasismia. Rahoitamme Euroopan unionin Frontex-virastoa, jonka rajavartiointi pakottaa siirtolaiset entistä vaarallisempiin matkoihin kohti Eurooppaa. Sen sijaan, että vaarallisten matkojen syitä katsottaisiin tarkemmin, Euroopan syyttävä sormi osoittaa salakuljettajia kun Välimeren joukkokuolemista tulee puhe. Harva jaksaa pohtia, miten lähtökohtaisen rasistista maahanmuuttopolitiikkamme on: miten varaamme oikeuden liikkuvuuteen vain itsellemme, miten kiellämme toisilta paremman elämän tavoittelun, vaikka oma vaurautemme perustuu toisten tekemään halpatyöhön, miten ongelmallista siirtolaisten kutsuminen ”laittomiksi” on. Anna Kontulan sanoin: ”[…] todellinen valta ei pidä ääntä itsestään. Tässä maassa tehdään jatkuvasti viranomaispäätöksiä ja säädetään lakeja, jotka asettuvat vähintäänkin samalle janalle Immosen yöllisten fantasioiden kanssa.”

Uskon, että tottumus auttaa osittain. Uskon, että pääkaupunkiseudun yläkoululaisten rasismi on heikompaa verrattuna maamme muuhun väestöön. He ovat tottuneet pienestä lähtien eri taustoista tuleviin luokkakavereihin, toisin kuin kaikki me, joiden kotiseuduilla jo naapurikunnasta muuttaminen oli tapaus. Tottumus ei kuitenkaan muuta mitään jos tottumuksen rinnalla vanhat normit ja yhteiskunnalliset käytännöt jatkavat elämäänsä. Niitä vastaan täytyy taistella tietoisesti.

Hävettää helvetisti, että olen suojellut omaa työpaikkaani ja kuunnellut pomon rasistisia juttuja muina naisina. On kuitenkin tärkeää huomata miten me hyödymme rasismista. Siitä, että toiset siivoavat jälkemme ja pesevät ravintoloissa astiamme. Siitä, että muut jossain kaukana valmistavat kulutustavaramme. Siitä, että sain tarvitsemani työpaikan helpommin koska pomo ei palkannut maahanmuuttajia.

Niin kauan kun annamme hiljaisen hyväksyntämme EU:n maahanmuuttopolitiikalle, kehitysavun leikkauksille, maahanmuuttajien alisteiselle asemalle työmarkkinoilla ja niille tahattomille, pienille eleille, ajatuksille ja tunteille, joita erilaisuus meissä herättää, puistokonsertissa hurraaminen ei paljoa auta. Me olemme rasisteja kaikki.