Minä olen rasisti

Olen rakastanut ja rakastan ihmisiä joiden ihonväri poikkeaa omastani.

Olen myös puolihuomaamatta siirtänyt käden laukulleni metrossa kun viereeni on pysähtynyt musta mies. Olen huomannut pelkääväni nähdessäni ensimmäistä kertaa burkhaan pukeutuneen ihmisen. Olen antanut pomoni kutsua ihmisiä neekereiksi, koska pelkäsin menettäväni työpaikkani jos kritisoisin hänen kielenkäyttöään ja asennettaan.

Kun kaikki viisitoista tuhatta ihmistä, minä mukaan lukien, hurrasivat monikulttuurisen Suomen puolesta Kansalaistorilla Meillä on unelma -mielenosoituksessa, tunsin piston sydämessäni. Vaikka olin mielelläni osa avarakatseista ja suvaitsevaa ”meitä”, vastapainoa ”niille”, ahdasmielisille kansallismielisille konservatiiveille, jotka kokevat monikulttuurisuuden uhkana, oloni ei tuntunut täysin rehelliseltä. Hengailenhan kuitenkin kaiken aikani muiden valkonaamojen kanssa, koulussa, kotona ja työpaikoilla.

Siinä missä on tietenkin tärkeää vastustaa rasismia ääneen, on oltava tarkkana sen kanssa, milloin ääneen sanoittaminen muuttuu oman hyvisidentiteetin rakentamiseksi ja itsensä olalle taputtamiseksi. On oltava tarkkana siitä, tapahtuuko äänen avaaminen yhteisessä puistojuhlassa samanmielisten kanssa, vai oikeasti siellä, missä arjen rasismi ilmenee. Umayya Abu-Hanna puhui jo vuosia sitten siitä, miten suomalaista rasismia pitää hiljaa yllä ” […] se akateemisesti koulutettu, liberaali ja kansainvälinen porukka, joka puhuu monikulttuurisuuden tärkeydestä”. Se porukka, joka ei julista valkoista ylivaltaa Facebookissa tai huutele kadulla ohikulkijoille. Me.

Abu-Hannan mukaan suomalainen keskiluokka pitää hiljaa huolen siitä, että maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät pääse nousemaan Suomessa talouden, politiikan tai kulttuurin valta-asemiin. Myös maahanmuuttajataustainen opettaja, poliisi tai kirjaston virkailija on Suomessa harvinaisuus. Samasta asiasta puhuu tällä videolla Harvardista valmistunut Fadumo Dayib, joka ei korkeakoulutuksestaan huolimatta pääse Suomessa eteenpäin hänelle maahanmuuttajana varatusta sairaanhoitajan roolista.

Olisi tietysti hyvä alku, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä väkivaltaa kadulla ihonvärinsä vuoksi. Se ei kuitenkaan riitä. Se ei poista rasismia yhteiskunnastamme. Sitä alitajuista uskomusta ja normia, jonka mukaan valkoinen ihonväri tekee ihmisestä kaikin tavoin muita paremman. Kukaan valkoinen suomalainen ei elä siitä normista irrallaan. Arjen rasismi syntyy niissä tilanteissa, joissa ei-suomalaiset nimet sivuutetaan työpaikkojen rekrytointiprosesseissa, joissa vaihdat kadun puolta illalla kun vastaasi kävelee arabi, joissa kosketan tahtomattani laukkuani metrossa. Normi on meihin sisäänkirjoittautunut ja se elää pienistä eleistämme.

Edes se, että parhaan ystävän, puolison tai kummilapsen iho on eri värinen, ei välttämättä auta. Tuttu ihminen voi erottua yksilöksi ja silti suhde ”kaikkiin muihin” voi toistaa rasistisia eleitä ja erilaisuuden pelkoa. Yksilöiden sijaan asenteemme syntyy ryhmiä koskevista mielikuvista ja tarinoista.

Samaan aikaan olemme osa rakenteellista, institutionalisoitunutta rasismia. Rahoitamme Euroopan unionin Frontex-virastoa, jonka rajavartiointi pakottaa siirtolaiset entistä vaarallisempiin matkoihin kohti Eurooppaa. Sen sijaan, että vaarallisten matkojen syitä katsottaisiin tarkemmin, Euroopan syyttävä sormi osoittaa salakuljettajia kun Välimeren joukkokuolemista tulee puhe. Harva jaksaa pohtia, miten lähtökohtaisen rasistista maahanmuuttopolitiikkamme on: miten varaamme oikeuden liikkuvuuteen vain itsellemme, miten kiellämme toisilta paremman elämän tavoittelun, vaikka oma vaurautemme perustuu toisten tekemään halpatyöhön, miten ongelmallista siirtolaisten kutsuminen ”laittomiksi” on. Anna Kontulan sanoin: ”[…] todellinen valta ei pidä ääntä itsestään. Tässä maassa tehdään jatkuvasti viranomaispäätöksiä ja säädetään lakeja, jotka asettuvat vähintäänkin samalle janalle Immosen yöllisten fantasioiden kanssa.”

Uskon, että tottumus auttaa osittain. Uskon, että pääkaupunkiseudun yläkoululaisten rasismi on heikompaa verrattuna maamme muuhun väestöön. He ovat tottuneet pienestä lähtien eri taustoista tuleviin luokkakavereihin, toisin kuin kaikki me, joiden kotiseuduilla jo naapurikunnasta muuttaminen oli tapaus. Tottumus ei kuitenkaan muuta mitään jos tottumuksen rinnalla vanhat normit ja yhteiskunnalliset käytännöt jatkavat elämäänsä. Niitä vastaan täytyy taistella tietoisesti.

Hävettää helvetisti, että olen suojellut omaa työpaikkaani ja kuunnellut pomon rasistisia juttuja muina naisina. On kuitenkin tärkeää huomata miten me hyödymme rasismista. Siitä, että toiset siivoavat jälkemme ja pesevät ravintoloissa astiamme. Siitä, että muut jossain kaukana valmistavat kulutustavaramme. Siitä, että sain tarvitsemani työpaikan helpommin koska pomo ei palkannut maahanmuuttajia.

Niin kauan kun annamme hiljaisen hyväksyntämme EU:n maahanmuuttopolitiikalle, kehitysavun leikkauksille, maahanmuuttajien alisteiselle asemalle työmarkkinoilla ja niille tahattomille, pienille eleille, ajatuksille ja tunteille, joita erilaisuus meissä herättää, puistokonsertissa hurraaminen ei paljoa auta. Me olemme rasisteja kaikki.