Ihmisarvoa Sipilän tapaan

Miksi mielenosoituksessa huudetaan ”arvokas vanhuus on ihmisoikeus?” Ja miksi täällä väitellään siitä, onko toisilla oikeus puolustaa mielenilmauksessa toimeentuloaan?

Heräsin äskettäin ja ymmärsin, ettei sinisilmäinen uskomukseni kaikkien ihmisten jakamattomaan arvoon perustu mihinkään, mitä ei voitaisi ottaa pois. Sen sijaan, että ihmisen arvo perustuisi hänen yksinkertaiseen olemassoloonsa luonnonlain tavoin, ihmisarvo onkin sopimus. Sopimuksista puolestaan voi halutessaan sanoutua irti. Jos ihmisellä on tarpeeksi valtaa, häikäilemätön mieli ja hierarkkinen arvoasteikko, hän voi luoda yhteiskunnan, jossa toisten ihmisten arvo on pienempi kuin toisten. Tai toisilla ei ole arvoa ollenkaan.

Mikä sopimus ihmisarvosta sitten on – milloin se tehtiin ja kuka sen allekirjoitti puolestamme? Voidaan ajatella, että nimemme on sopimuksen alla, koska satuimme syntymään yhteiskuntaan, joka jatkaa historiassa muodostettua ihmisarvon periaatetta peruspilarinaan. Historian muokkaamasta ihmisarvoajattelusta voidaan nostaa esiin ainakin seuraavat kaksi vahvaa vaikuttajaa.

Yksi perusta löytyy kantilaisesta filosofiasta. Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin määrittelyn mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus ja vapaus olla olemassa ja tavoitella päämääriään niissä rajoissa, joissa se ei loukkaa muiden vastaavaa vapautta. Yhteiskunnassa kaikkien loukkaamattomuutta valvotaan yhdessä, yhdessä muodostetun luottamuksen avulla. Kaikki ovat siis lähtökohtaisesti tasa-arvoisia: kaikilla on sama, jaettu ja yhteinen ihmisarvo.

Toinen kulttuuriamme rakentava ihmisarvonäkökulma on kristillistä perua. Evankelisluterilainen uskonto määrittelee jokaisen ihmisen perimmiltään tasa-arvoiseksi jumalan kuvaksi ja elämän sinällään pyhäksi.

Tämä historiallinen ja kulttuurinen perintö sitoo meitä. Perinteestä irtautuminen ja sopimusten rikkominen on kuitenkin aika helppoa. Voisin tehdä sen vaikka kirjoittamalla näin: ”mielestäni romanikerjäläiset saavat kuolla hankeen”, tai näin: ”on toivottavaa abortoida kaikki kehitysvammaiset sikiöt”.

Noin suorasukaista ihmisarvon kieltämistä katsotaan tietenkin kieroon. Siksi onkin tehokkaampaa tehdä se salakähmäisesti puheen kurssia vaihtamalla. Silloin puhuja ikään kuin unohtaa, että ihmisarvoperiaate vaatii sitä ylläpitäviä konkreettisia toimia ja velvoittaa vallankäyttäjän edistämään toimillaan tasa-arvoa. Sen sijaan puhuja väittää, että valtaapitävän tehtävä on esimerkiksi huolehtia talouden kasvusta.

Näin toimi muun muassa eräs kempeleläinen insinööri asettaessaan kakkaralleen muutaman yhteiskunnallisen elämän osasen. Insinööriltä unohtui, että arvot, sopimukset ja niistä käytävä keskustelu ohjaa myös sitä, mitä kakkaralle kirjataan, eikä sinne demokratiassa saisi nostaa pelkästään omia arvostuksiaan. Unohtui kai myös, että jos talouskasvu mielessään leikkaa säälliseen elämään riittävät tulot osalta kansasta, se saattaa viestiä, etteivät nuo ihmiset ansaitse tasa-arvoista elämää muiden kanssa.

Siksi eläkeläisten täytyy huutaa: jotta voisi puolustaa viimeiseen asti omaa oikeuttaan olla olemassa. Se käy nimittäin luonnolle, kun riveiltä ja rivien väleistä saa kuulla olevansa taakka. Liian hidas, liian vanha, liian nuori, liian väsynyt tai liian kiinnostunut jostain sellaisesta, josta ei varmasti tule uutta Nokiaa. Saattaa tulla sellainen olo, ettei minulla ole samanlaista ihmisarvoa kuin startup-yrittäjällä.

Taistelu ihmisarvon puolesta on tässä ja nyt. On pakko puolustaa sellaisia asioita, jotka eivät näy suoraan valtion kassassa, mutta vahvistavat ihmisyyttämme, auttavat meitä aavistamaan tulevaa, lisäävät ihmisten ja ympäristön hyvinvointia ja avaavat meille uusia, syvempiä tapoja ymmärtää kompleksista maailmaa. On pakko puolustaa sitä, että kaikilla on sama oikeus elää.

Juha Sipilä, sinä et määrittele ihmisarvoamme.