Vapaudu parisuhdepakosta!

”Hänellä on ollut epäonnea rakkaudessa”. Niin sanotaan sellaisista ihmisistä kuin minä. En ole onnistunut täyttämään parisuhteideni ansioluetteloa riittävän pitkillä sitoutumisilla tai tarvittavilla rituaalisilla siirtymillä tähän ikään mennessä.

Ystävyyksissä en sen sijaan ole ollut sellainen luuseri, vaan ne ovat kukoistaneet koko elämäni ajan.

Kolmen kympin lähestyessä parisuhteissa epäonnistuminen alkoi kuitenkin kalvaa toden teolla. Olenko epäonnistunut rakkaudessa? Olenko jotenkin perusteellisen vioittunut kun en pysty täyttämään oletusarvoista elämän kulun kaavaa? Kaksikymppisenä se kun on vielä sallittua – se on sitä nuorta aikuisuutta, että asuu kimppakämpissä ja ystävyydet merkkaavat eniten. Se on välivaihetta eikä silloin olla vielä asetuttu aloilleen. Kun välivaiheen vuodet alkoivat tikittää kohti loppuaan, alkoi kurkkua kuristamaan.

Miksi ystävyyksieni syvää rakkautta ei lasketa? Aika paljon tässä on kuitenkin vuosien aikana peilattu itseä muihin, opittu ja opetettu, toivottu, petytty, setvitty ristiriitoja, ajauduttu erilleen ja sitouduttu. Kaikkea sitä  samaa. Parisuhteiden normi on kaltaisilleni ihmisille kauhea taakka, sillä se tukahduttaa näkymättömiin kaikki muut mahdolliset yhteisöllisyyden ja sitoutuneen yhteiselämän muodot. On vaikea olla ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan jos rinnalla puuskuttaa koko ajan parisuhteettomuuden häpeä.

Mikä se normi siis on? Se on pakko kertoa olevansa sinkku tai yksineläjä, vaikka ei eläisi yksin, sillä ainoa muu laskettava muoto on kaksin eläminen. Se on näitä lehtijuttuja siitä, miten pariutumisen rakenteelliset vaikeudet, kuten naisten ja miesten erilaiset koulutustasot, tuottavat yksinäisyyden tragedioita (varsinkin miehille). Se on sitä, ettei koskaan saa avecillista kutsua häihin tai sukujuhliin. Toisin sanoen tilaa omien tärkeiden ihmissuhteiden esittelyyn ei ole olemassa ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Eikä sitä välttämättä sittenkään saa.

En vaan elä yksin tai koe että sinkkuus olisi minulle mitenkään sopiva määritelmä. En varsinkaan samaistu siihen sinkkuuden määritelmään, jossa puolustaudutaan parisuhdenormilta julistamalla itsekseen pärjäämistä ja vastuutonta vapautta. Minä kaipaan muita ihmisiä. Kaipaan sielun- ja elämänkumppaneita rinnalleni. Niitä ystäväni minulle ovat.

Ajatelkaapa sitä mahdollisuutta, että ihmissuhteiden järjestystä eivät ohjailisi normit. Miten loputtomasti voisimme kehitellä uusia, meille sopivia järjestyksiä. Vapaus ei syntyisikään siitä, ettemme sitoudu tai ota vastuuta muista ihmisistä, vaan siitä, että halut ja toiveet toiselle olisivat auki sanoitettuja ja neuvoteltuja. Kaikkea ei myöskään tarvitsisi saada yhdeltä ihmiseltä, niin kuin romanttisen rakkauden satukuvastoista ponnistava parisuhdekäsitys vaatii, vaan useampi ihminen voisi tuoda elämäämme kaipaamiamme asioita.

Parisuhdenormin purkaminen ja lähisuhteiden kirjon laajentaminen helpottaa varmasti myös niitä yksinäisyyden tragedioita, jotka tuntuvat lehtijutuissa koskettavan erityisesti yksin jääviä miehiä. Jospa yksinäisyyteen olisi muitakin ratkaisuvaihtoehtoja kuin yksi nainen?

Ystäväsuhteista puuttuu (usein) tietenkin seksi. Aika harvoin tulee ystävien kanssa oltua niin tiiviissä fyysisessä kontaktissa muutenkaan, että oksitosiiniarvot pysyisivät parhaalla mahdollisella tasolla. Kuitenkin vasta kyettyäni vastustamaan parisuhdepakkoa, ymmärsin, että valinnat eivät ole seksisuhteissakaan mustavalkoisesti joko-tai, seurustellaan tai muuten ei kannata mitään. Niissä suhteissa, joissa on seksiä, voi soveltaa samoja sääntöjä, kuin normivapaissa ystävyyssuhteissa: neuvotellaan siitä, mitä halutaan ja mikä on sopiva sitoutumisen aste. Esimerkiksi näin: pitääkö aina vastata puhelimeen, kuinka usein haluaa nähdä, täytyykö tavata toisen sukulaisia. Siten voi ottaa toisesta vastuuta ja olla läheinen, ilman että täytyy omaksua tyypillinen parisuhteen malli.

Parisuhdenormin rikkominen onkin radikaali yhteiskunnallinen teko, se rikkoo sitä ihmissuhteiden kaavaa johon meidät kulttuurisesti ohjataan ja sitä kautta esimerkiksi sukupuolirooleja. Tiedättehän, henkilökohtainen on poliittista. Ja siksi se on hullun kivuliasta politiikkaa. Meidän ihmissuhteemme, halumme, läheisyytemme ja yksinäisyytemme ovat niin lähellä ja niin arkoja paikkoja, että häpeä sekä epäonnistumisen ja epäkelpouden tunteet hukuttavat helposti alleen ylpeyden siitä, mitä me olemme rakentaneet.

Siksi, pitkän kypsyttelyn jälkeen, tämä teksti. Tämä on tilan ja näkyvyyden ottamista niille hienoille ihmissuhteille, joissa elän. Lähettäkää minulle avecillinen kutsu juhliinne!

 

——————–

ps. Jätin lapsenhankintahaaveet parisuhdemotiivina tietoisesti tästä tekstistä pois. Uskon kuitenkin että lasten hankkiminen parisuhteen ulkopuolella on aivan mahdollista. Siitä voisi kirjoittaa sitten aivan oman tekstinsä.

Mainokset