Kuukausipalkasta ja muista työttömän arvoista

Valmistumisen jälkeen tuttavapiiriini ilmestyi uusi keskustelunaihe: miten hiton vaikeaa on löytää työtä. Facebook-fiidi alkoi sylkeä uutisia työttömyydestä ja pätkätyöstä, ohjeita videohakemuksen tuunaamiseen ja kertomuksia siitä, miten työttömyys on syvä tragedia.

Samaan aikaan iskivät vastaan hallituksen uudet suunnitelmat te-keskuksen puhutteluista kolmen kuukauden välein, palkattoman työkokeilun pakkovastaanottamisesta, ammattisuojan nopeasta poistumisesta ja työn pakollisesta vastaanottamisesta yhä kauempaa.

Ennen valmistumista oli aikaa tehdä sitä minkä koen omimmaksi tilakseni: ihmisyyden ja yhteiskunnan ymmärtämistä, tuntemista ja ajattelemista. Piti kasvaa ihmisenä ja muodostaa arvojaan ja ajatuksiaan kriittisesti. Yllättäen arvoille ei ollutkaan enää tilaa – jotakin kuviteltua työttömien joukkoa tuntui yhdistävän vain mahdollisuus olla rahaa ja halu tehdä siitä siivu myös itselleen.

Kerron teille nyt jotain shokeeraavaa: rahan tuottaminen ei paljoa kiinnosta. Eikä sen työn löytyminen ole niin vaikeaa, vaan vaikeaa on löytää mielekästä työtä. On elettävä päivästä toiseen olemisentuskansa kanssa. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, joka hetkinen kysymys on: miksi olen valmis elämään ja minkälainen työ palvelee elämänhaluani?

Siksi väitän: tässä maailmassa työttömyys ei välttämättä ole tragedia. Tragedia on joutua uhraamaan se, minkä kokee arvokkaaksi tehdäkseen palkkatyötä järjestelmän nimiin. Se kamppailu koskettaa meistä jokaista niin kauan kun inhimillisyyden elinehtoja kuristetaan.

Äkkiseltään mieleen tulee kolme tapaa, jolla henkilökohtaiset arvot voivat asettua työntekoa vastaan. Joko koko työ tuntuu mielettömältä, alipalkatulta ja yleisesti hyödyttömältä. Siltä minusta tuntuu puhelinmyynti. Toisena vaihtoehtona työ itsessään tuntuu kiinnostavalta, mutta työtä tarjoavan yrityksen tai instituution toimintatapa sotii omaa etiikkaa vastaan. Esimerkiksi viestintätyö Stora Enson maakaupoista olisi tällaista.

Kolmantena vaihtoehtona työ on tärkeää, mielekästä ja palvelee omien arvojen toteuttamista, mutta säästökuurit ja resurssien karsiminen tekee työn kunnollisesta suorittamisesta mahdotonta, joissain tapauksissa jopa riskialtista. Sosiaali- ja terveysalojen työntekijät tuntevat sen kenties karuimmin nahoissaan. Kumpi on itsen kannalta ja inhimillisesti enää parempaa: tehdä työtä, joka on muuttunut resurssien puutteessa mahdottomaksi ja ottaa vastuulleen mahdollisesti katastrofaalisesti päättyvät hoito- ja asiakassuhteet vai jättäytyä pois silläkin riskillä, että kukaan ei tee edes sitä vähää mihin vielä pystytään. Teetkö sen mitä annetuilla rajoilla voit, vai jäätkö pois, koska koet ettei työsi ole enää eettisesti kestävää. Siinäpä pulma.

Esimerkkejä ei ole vaikeaa keksiä. Työskenteletkö Maahanmuuttovirastossa, joka pakkopalauttaa Irakiin, vaikka toisaalta voit omalta osaltasi auttaa ihmisiä pääsemään turvaan? Ylessä, jossa toimittajan sitoutumistasi tiedonvälittämiseen rajoitetaan, vaikka se tarjoaa resurssit laajaan tiedonvälitykseen tärkeiksi kokemistasi aiheista? Terveydenhuoltojärjestelmässä, jossa yksityistämisen seurauksena toisilla ei ole enää varaa tarvitsemaansa hoitoon, vaikka olet sitoutunut hoitamaan ihmisten terveyttä heidän taustaansa katsomatta?

En elä missään utopiassa. Aina meidän on punnittava se, mitä haittaa kenties tuotamme yleisten tai yksityisten hyötyjen nimissä. Mutta ajat ovat uudet ja talouskurin juustohöylä höylää. Tämän tasapainolaudan päällä seisoskellen haluan esittää, ettei palkkatyö ole totuus. Inhimillisyyttä edistääksemme meidän tulee rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset voivat tehdä työtään arvonsa vakaasti sen takana.

Sen vuoksi on ymmärrettävä, että työttömyys, sikäli kun se ymmärretään palkkatyöstä poissaolona, voi joskus olla ihmiselle aktiivinen vaihtoehto. Sillä kysymys on pitkälti siitä, minkälaista työtä teet ja minkä eteen. Silloin kun työskentelemme poissa palkkatyön sfääristä, kotityön, hoivan tai vaikkapa tällaisen blogikirjoittelun äärellä, emme tuota rahaa tai palvele tuotantotaloutta, vaan kenties jopa pyrimme horjuttamaan sen pakkolakeja.

Eikä tässä maailmassa yksikään työtön tuillaan herroiksi elele. Elintasosta joutuu tinkimään radikaalisti, kun tilille ei ilmesty säännöllistä kuukausipalkkaa. Palkka onkin se mekanismi, jolla järjestelmästä ei niin vain astuta sivuun. Siksi on arvokasta sinänsä, että luomme yhteiskuntaa, jossa ihmisillä on mahdollisuus tehdä muutakin kuin palkkatyötä valveillaoloajallaan ja nukkuakin toisinaan. Miten tuotamme enää tiedettä, taidetta, kasvamme ihmisinä ja kehitämme elämänfilosofiaa, jos ihmisten kaikki aika menee pienen palkan keräämiseen perustarpeiden tyydyttämistä varten?

Mihin sitten olen itse päätynyt tasapainoillessani? Teen prekaaria osa-aikatyötä pienellä palkalla, koska työ tuntuu itselle tärkeältä. Jää vielä aikaa kirjoitella tällaisia tekstejäkin. Isojen laskujen saapumisen aiheuttama paniikki hellittää onneksi jo helpommin eikä tässä onneksi ole ketään alaikäistä huollettavaa. Pelkään jatkuvasti, että tämäkin pieni hengitysilma viedään pian pois ja kohta kauppaan puhelimessa lehtiä alzheimer-mummoille täyttä työpäivää. Ei tästä siksi miksikään yleiseksi esimerkiksi ole, mutta minulle tämä on mahdollisuus säilyttää itselleni tärkeä ajattelutyön tila mahdollisimman pitkään.

Sillä me ihmiset, meillä on työttömyyden kurimuksessa muitakin arvoja kuin kuukausipalkka. Ainakin niin kauan, kun kykenemme säilyttämään sellaisen yhteiskunnan, jossa niille on tilaa.

Mainokset